Monia pahoja sanoja. Haluisin unohtaa ne kaikki pahat sanat, mitä mulle on vuosien varrella sanottu. Se on kuitenkin ihan mahdotonta. Parhaina päivinä en kuitenkaan muista niitä ja se on hyvä. Huonot päivät on asia erikseen sillä silloin kaikki pahat sanat ja teot tulvii mieleen. Huono päivä on yleensä sellanen, jolloin tekee mieli hautautua vaa peiton alle kauas kaikista muista. Sillon myös tulee mietittyä ihan älyttömän useesti "mitä toikin ajattelee musta" "toi hymyilee ihan varmast vaan sen takia, kun se ajattelee et mä oon ruma". Pää surisee koko ajan täynnä ton tyylisiä ajatuksia ja sillon alan taas osittain uskomaan kaikkee tohon. Uusiin ihmisiin on myös älyttömän vaikee luottaa. Kuten luinkin jonkun toteavan omassa kiusatuksi joutumis -tarinassaan, että on tosi vaikea uskoa jonku pitävän minusta juuri minuna.
Mun kiusaaminen alko jo ala-asteella tai sieltä on aikasimmat muistot kiusaamisesta. Mun luokalla oli silloin yks poika, joka otti mut uhrikseen sillä mä oon perusluonteeltani tosi kiltti. Tää poika kiusas mua jatkuvasti ja jos mä yritin kertoa, jollekki hän väitti että mä kiusaan häntä. Mikä ei ollut totta. Hän sai tosi monet uskomaan siihen, että mä olin se kiusaaja. Lopulta kiusaaminen loppu, kun tää poika joutu kotiopetukseen. Tää oli kaikista pahin ala-aste kiusaamisista ja se tapahtu jo ekalla luokalla. Lopun ala-asteen sain olla aika rauhassa isommilta kiusaamisilta, vaikka haukkuminen on jatkunu aina.
Yläasteella kaikki taas paheni. Meidän luokalla oli pari pissikseks luokitelua tyttöä, jotka rupes kiusaamaan mua jo seiskalla. Nää tytöt valehteli opettajille, että mä en osallistu mitenkään ryhmätöihin, vaikka olin antanu monia ideoita, mutta mikään niistä ei heille kelvannu. Suurin osa meidän luokkalaisista haukku mua koko yläasteen ajan ja loput ei puuttunu asiaan. Mun itsetunto romahti täysin. En uskonu itteeni ollenkaa ja ajattelin aika useesti, etten pysty mihinkään. Olin tosi usein pois koulusta en kuitenkaan niin paljoa, että se ois haitannu mun koulu menestykseem hirveesti. Ainoastaan yhteen mun yläasteluokkalaiseen oon pitäny yhteyttä yläasteen jälkeen. Muutamaan oon törmänny sattumalta ja vaihtanu muutaman sanan. Yhdenkin kanssa juteltiin varmaan lähemmäs neljä tuntia metroasemalla. Ja hän pyys sillon multa anteeks ettei ollu puuttunu mun kiusaamiseen.
Lukion alotin tosi tyttöpainotteisessa koulussa. Siellä mua ei kiusattu yhtään, mutta koko ajan pään sisällä pyöri ne tutut ajatukset "noi ajattelee et oon kauheen läski ja ruma". En kestänyt sitä henkisesti, ku yhen jakson ajan. Meinasin lopettaa lukion kesken, mutta onneks Suski sai, mut vaihtamaan samaan lukioon kanssaan ja sain käytyä lukion loppuun. Kiitos siitä kuulu sulle♥ Lukio johon vaihdoin oli poika valtanen, joten mun oli paljon helpompi käydä siellä.
Vaikka mua on elämäni aikana kiusannu pojat niinku tytötkin. Tuun silti paremmon toimeen poikien/miesten kanssa. Naisiin mun on tosi vaikee luottaa. Tai ainakin uusiin tuttavuuksiin. Eikä mun kaveripiirikään ole mitenkään iso. Juuri sen takia, koska mun on vaikee luottaa ihmisiin. Mutta ei se määrä vaan se laatu.
Amiksessa pärjäsin ihmeen hyvin, vaikka meijän koulu oli tyttöpainotteinen. Sain ystäviä, mutta sit kävi jotain josta mulla ei oo mitää hajua ja menetin kaikki mun ystävät. Onneks koulua oli jäljellä vaa pari viikkoo joten siinä vaiheessa luovutin. En jaksanu enää yrittää.
Kiusaaminen on jättäny jälkeensä syvät arvet ja haavoja, jotka ei oo vieläkään parantunu. Parempaa kohti ollaan menossa, kunhan vaan saisin itsetunnon paremmaks. Se on ollut tässä kaikkein pahinta itsetunnon menettäminen.
